Vallitseva vanhuspolitiikka rakentuu ajatukselle, että julkinen sosiaali- ja terveydenhuolto vastaa palveluista. Tähän väestön ikääntyminen tuo omat mittavat haasteensa. Jos osaamme irtautua tästä perinteisestä vanhustenhuollon ajatusmallista ja rakentaa tilalle mallin, jossa vanhustenhuolto on keskeinen osa yhteiskuntapolitiikkaa, väestön ikääntymisen mukanaan tuomiin odotuksiin ja tarpeisiin pystytään vastaamaan.
Yksilön oikeus päättää omasta elämästä ja tulevaisuudesta on tullut yhdeksi tärkeimmistä argumenteista valittaessa, missä vietän vanhuuteni ja kuka asioitani hoitaa. Tähän on antanut mahdollisuuden myös varallisuuden kasvaminen ja lainsäädännön muuttuminen vastaamaan tämän päivän vaatimuksia. Tämän päivän ikääntyneet ovat varakkaampia kuin koskaan aiemmin Suomen historiassa ja tutkimuksen mukaan väestö on halukas investoimaan terveyteensä ja hyvinvointipalveluihin enemmän.
Suunnitelmallinen varautuminen tuleviin, jopa useita vuosia kestävän hoidon kustannuksiin on ollut vieras ajatus monille suomalaisille. Tähän on vaikuttanut selkeästi se, että ei ole ollut selvää mitä palvelut maksavat, kuka niitä tarjoaa ja miten yhteiskunta tukee yksilöä ja/tai palveluja tarjoavia yrityksiä. Yksi tärkeimmistä syistä on myös ollut markkinoiden kehittymättömyys, yksityisen varallisuuden riittämättömyys ja usko, että sosiaaliturvamme ja terveydenhuoltomme on rinnalla ihmisen elinkaaren eri vaiheissa, myös ikääntyvän ihmisen tarpeisiin vastattaessa. Näkemysten ja tilanteiden muuttuessa monet ovat jo lähteneet hakemaan hoitoratkaisuja omatoimisesti talouttaan uudelleen suunnitellen.
Oman tai läheisen talouden suunnittelussa on otettava huomioon luonnollisesti kaikki käytettävissä olevat tulot ja mahdolliset tuet sekä suhteutettava niitä tulevaisuudessa syntyviin kustannuksiin. Näin aikaan saatavalla kassavirta-arviolla on arvioitava olemassa olevan varallisuuden kehittymistä ja sen pitkän aikavälin riittävyyttä.
